801

24.11.2025

OSA KOKONAISUUDESTA

Puhutaan elämän mosaiikista. Päivämme ovat pieninä palasina kokonaisuudessa. Arvostelemme aina keskeneräistä työtä katsoessamme itseämme ja toisiamme. Vähänkään vaille valmista ei pitäisi näyttää hulluille eikä herroille. Tiedetäänhän tämä! Vasta, kun koko kuva on valmis, voi sanoa, mitä tuloksesta tuli. Ja sekin on vain mielipiteemme, ei tosiasia. Jos ei muuta, nautitaan siitä, että mikään ei ole niin selvää kuin epäselvä. Tästä lähtökohdasta katsottuna vapaus lisääntyy ja säännöt saavat kyytiä. Samanlaisuus on pakolla väännettyä. Erilaisuus on luonnollista ja vapauttavaa.

Terveydenhoitomme saa kovaa kritiikkiä osakseen. Nyt annan hyvää palautetta oikein sydämen pohjasta. Hoitaja haki minut hoitohuoneeseen. Sitten seisoimme vastatusten ja hän antoi minulle henkilökuntamenun: minä olen, sitten täällä ovat hoitajat ja harjoittelija ja lääkäreinä toimivat hän ja hän. Olipa tyylikästä! Hoitopöydällä hytistessäni luokseni kiitää hoitaja ja toteaa, että rouvaa näyttäisi paleltavan. Ajattelin tuoda tämän. Hän oli lämmittänyt peiton ja laitteli sen jaloilleni. Autuas lämpö levisi koko kehoon. Suurkiitos ystävällisyydestä. Kyllä tietävät, että huomaavaisuus helpottaa hoitotoimenpiteitäkin – ja kovasti helpottaakin. Lopuksi lääkäri totesi: toimenpide onnistui erinomaisesti. Tuskin kokemus oli kovin miellyttävä, mutta niin kuin sanoin, toimenpide onnistui oikein hyvin. Sitten oli minun vuoroni kiittää ja antaa hyvää palautetta.

Olen ottanut kantaa koululaisten ADHD-diagnooseihin. Joka toisella näyttäisi olevan jokin diagnosoitu erityispiirre. Nyt vanhemmat älähtävät aiheesta: että koulu lääkitsee lapsia liikaa ja liian kevein perustein. Justiinsa. Rauhoittva lääkitys hiljentää lapsen säntäilyä ja auttaa ehkä keskittymistä, mutta onko se oikein ja näin usein tarpeellista. Rohkenen väittää, että kysymyksessä on jonkin sortin trendi, jolla ylläpidetään koulutusjärjestelmämme muuttumattomuutta: koulu on koulu ja sellaisena se pysyykin. Nyt eläkkeellä ollessani uskallan sanoa ääneen pari valittua sanaa. Tällä en aliarvosta koulutuksen tarpeellisuutta enkä niitä ihmisiä, jotka tekevät vaikean työn – olenhan itsekin opettanut koko työikäni. Mutta kyllä juttu on niin, että moni lääkitys luokkahuoneessa helpottaa opetusta ja järjestyksenpitoa. Helpottaako se lasta ja onko meillä oikeus aloittaa lapsen kehon lääkerasitus pelkästään siksi, että olemme tottuneet pitämään koulua tällä tavalla. Minusta ei ole! Koko koulusysteemi tarvitsee ihan kokonaisvaltaisen arvioinnin sen muuttamiseksi lapsiystävällisempään ja tehokkaampaan suuntaan. Kouluvuoden pidentäminen ei ole laadun kohentamista. Se on perhe-elämän työorientoitunutta elämää helpottava päivähoitotoimenpide, ei koulutuskysymys sanan varsinaisessa merkityksessä. Koulu ei uudistu myöskään laastareilla: milloin minkinlaisilla teemaopetuksilla ja luokkahuoneettomilla tiloilla. Digiharppaus kouluissa vie akateemiset taidot vähemmälle huomiolle. Ilman niitä ei kuitenkaan mikään toimi. Toisaalta lasten ja nuorten on opittava tulemaan juttuun tekoälyn kanssa. Vanhasta tottumuksesta mietin, että emme juuri ole kasvatuksellisesti edenneet tuloksellisempaan suuntaan puhtaustarkistuksista ja karttakepillä näpeille sivaltamisesta. Koko elämäni koulua käyneenä istun ja ihmettelen. Millainen koulun oikein tulisi olla. Jos keksin, saan varmasti sen haluamani pro Finlandia palkinnon. Viimeisiä mahdollisuuksia viedään. Mutta yrittänyttä ei laiteta.