923

10.05.2026

NAISEN TIE

Vuosimalli 1934 – vai pitäisikö sanoa vuosikerta, koska elämässä on aina maku ja aromi! Hieno vuosi siitä näkökulmasta, että ei ole vielä tietoa tulevista sotavuosien huolista ja hallasta.

Alle kouluikäisen lapsen elämä on tämän naisen tien kohdalta paljolti salassa. Taaperuus ja leikki-ikä lienevät jotakuinkin sen ajan tavallista. Upea liikkeessä otettu lapsuuskuva kertoo tärkeiden perhearvojen ylläpitämisestä. Isä komea naistenmies Rudolf Saarenmaalta! Äiti Savosta: Juutilaisten sukua Kaavilta, kuuluisan kellovalimon tyttäriä. Sittenmin Helsinkiin muutanut tyttökoulun kävijä – paljasjalkainen kaupunkilainen, ei lainkaan elämän vastoinkäymisiin valmistautunut - Aghda Elisabeth; sano Liisa vain.

Kirjat ja koulu. Siinä tämän naisenalun suuri ilo ja into! Puutarhanhoito, josta jo siihen aikaan palkittiin – mitäpä jos sittenkin ihan puutarhakouluun. Opettajat kehuivat ja pyysivät isää, että antakaa käydä koulua, on niin tavattoman lahjakas. Mutta minkäs isä voi, että lasten äiti, kaikkkien rakastama Liisa kuolee liian aikaisin ja liian nuorena. Perheeseen jää Maijan lisäksi kaksi vanhempaa ja kaksi nuorempaa sisarusta! Arpa osuu hänen kohdalleen. Koulu saa jäädä ja lapsen äidinrooli saa pakottavan luvan kasvaa liian suurissa haasteissa. Pienistä on pidettävä huoli, vanhemmat sisarukset ovat jo omissa kodeissaan.

Ei se mitään koulua tarvitse, naimisiin menee kumminkin. Ja meni myös! Paikkakunnan komein, ruskeasilmäinen Pentti sai kuin saikin tavoittelemansa tytön. Tästä liitosta syntyisin minä, kertoja! Oli siinä kummastelemista kerrakseen: Maijan puolison äiti oli siihen aikaan Rudolfin vaimo, vähän aikaa. Juuri sen verran, että Maijan äitipuoli ja anoppi oli sama henkilö suuressa persoonassaan. Liian suuressa!

Oli tarkoitus, että Pentti hankkisi kuorma-auton ja autoilijan matka Helsinkiin yrittäjäksi alkaisi. Olipa hilkkua vailla, että minustakin olisi kasvanut pääkaupunkiseudun kasvatti. Toisin kävi. Samalla matkalla Helsinkiin, kun järjestelyjä piti tehdä, auto ajoi isäni yli. Kuolema kosketti! Nuori nainen oli äkkiarvaamatta leski ja pienen tyttären yksinhuoltaja.

Kova ja puutteesta rikas elämä puotipuksuna niin kuin siihen aikaan sanottiin. Takahuoneessa kopisteltiin toukat näkkileivistä ja paketoitiin uudelleen. Ei siis ollut asiakkaidenkaan osa kummoisempi. Rudolf kulki sotasairaalan ja Könönpello väliä. Uusi puoliso otti ohjat Hiihtokadulla.

Mennä nilkuteltiin – miten kuten.

Vesivoimalla käyvä lapsi – siis aina itkussa suin. Päiväkotiin oli pakotettava. Ei ollut siihen aikaan yksinhuoltajalla muuta auttajaa kuin pelko, että ottavat lapsen kunnan kasvatiksi, kun on vain tuo äiti ja sen pitää tehdä niin paljon työtä.

Ahlströn oli onnenpotku, sanoisin kuitenkin kaitselmus, sallimus. Uusi työ konttorissa ja tehtaan asunto! Paistaahan se päivä risukasaankin. Uusi puoliso ja pian kuplavolkkarikin matkakumppaniksi. Niin vain tie vei tehtaanjohtajan vaimoksi, vaikka puutarhakouluun oli tarkoitus.

Meidän-Maija huolsi satapäistä työntekijäjoukkoa kuin äiti ikään: rahahuolet, terveyshuolet – koko paketin. Kuljetuspakkaustehdas! Sepä se paketoisi matkan Maijankin kohdalla. Vain pienet hengähdyshetket Ristiluodon kalliolla Haukivedellä. Jospa pankki ei veisi, jos ihan kurjasti käy.

Ei käynyt – muuten kuin terveydelle. Tähän mennessä oli selätetty jo niin monta sairautta ja vaivaa, että mitäpä noita luettelemaan. Avosydänleikkaus ja melkein ikuisuuteen muutto – vaan ei sittenkään. Siitä toipumisen jälkeen yrityksen myynti ja tuota pikaa avioero ja yksin jääminen. Vaivaa yhdessä, vaivaa yksin. Onko elämällä muuta tarjottavana. Jospa kumppani, joka vain hiljaa huolehtien kulkisi rinnalla.

Maija juoksi vasten Erkin otsaa keskellä tietä Joensuussa. Päät kolahtivat yhteen ja elämät myös. Turvalliset vuodet. Hiljainen matkanteko ja syvä ystävyys. Leudot tuulet myrskytuulien jälkeen.

Sodasta selvinnyt mies nukkui pois ja naisen tie kulki taas yksin. Vuosikymmeniä Maijaa hoitanut lääkäri totesi, että nyt sinä tarvitset hoivaa, heti. Että tyttären kotiin. Mitä se vävykin ajattelee ja kaikki muut ihmiset. Ajattelivatpa mitä hyvänsä. Uudet järjestelyt ja oma huone oman kodin tilan paikalle.

Elämän viimeiset vuodet. Naisen tien loppumetrit. Mitä vähemmän omia askeleita sitä runsaammin villasukkia muille kulkijoille! Jokaiseen silmukkaan siunaus, sillä oman kokemuksen mukaan ilman siunausta ei voi eikä jaksa käydä ulko-ovea pidemmälle toisten auttamisesta puhumattakaan.

Isä! Minua väsyttää! Mikä päivä tänään on? En muista, mitä olen unohtanut. Iltapillerit sekoittuvat aamulääkkeisiin. Mitäs nämä nyt taas ovatkaan. Tytär pyytää taas ruokapöytään. Ei maistu, on aina kylläinen olo. Tuleeko Ilo-koira tänään, entäs Henriikan perhe. Menet kauppaan; yritän muistaa. Ja puhelin on tässä vieressä – jos osaan vielä soittaa.

Mutta katso tuota sitruunaperhosta. Heikin koivussa on jo lehdet. Voi tätä kukkakauneutta. Lepään vähän! - Tämän naisen tie on äidin tie.