793

10.11.2025

MUMMO PUKKINA

Mummo murmelina, eipäs kun pukkina. Ja jos mummo voi muuttua pukiksi, mitä kaikkea vanha nainen voikaan olla. Ollaan mitä vain, kunhan hymyn saa karehtimaan lähimmäisten kasvoille!

Onkos täällä kilttejä isiä. Silmälaseihin sipaistu lautasliina toimii hyvinkin pukin partana – siis joulupukin. Eikä ole ollenkaan kaukaa haettua, sillä nythän on pikkujouluaika. Isänpäivän kakkukahvit saivat naurunremakan: mummo, sinä olet ihan hassu. Jaahas, eipäs pullikoida pukille, jos toinen pala kakkua mieli. Se on niin tilanteeesta kiinni. Koko hommaa ei olisi voinut toteuttaa, jos olisi pitänyt pyrkiä täydelllisyyteen. Homman haltuunotto vaatii tilanteen tasalla olemista niillä käytettävissä olevilla voimavaroilla, jotka juuri siinä herpaantuvassa hetkessä ovat käden ulottuvilla. Tämä taitaa päteä kaikkeen elämässä. Jos lähtee valmistautumaan ollakseen pukki, on kahvit juotu jo aikaa sitten. Tartu hetkee! Epätäydellinen on kaunista.

Presidentti palkitsi upeita isiä ja äitejä on palkittu jo vuosikymmeniä. Palkitseminen tukee perherakennetta. Olen ehdottomasti perheelle antautunut ihminen. Siitä huolimatta tämä maailmanaika pakottaa katsomaan asiaa lukuisten lasten näkökulmasta. Kun instituutioissamme väännämme onnittelukortteja, voi tilanne olla haastava sellaiselle lapselle, jonka perherakenteet poikkeavat perinteisestä tai sitten niitä rakenteita ei ole lainkaan. Isä ja äiti! Rajaamatta lainkaan näiden merkkihenkilöiden tärkeyttä ja luovuttamatonta osaa lapsen elämässä, saatan tulevaisuudessa päätyä toisenlaisiin ajatuksiin. Entäpä, jos viettäisimmekin tärkeän aikuisen päivää. Silloin kaikille olisi luonnollinen mahdollisuus muistaa sellaista ihmistä, joka on arvostettu omalla paikallaan. Silloin kortteja voisi antaa useammallekin. Eikä tarvitsisi turhautua kortin tekemisessä: hyvä on, kortti on tässä, mutta kenelle minä sen annan.

Meidän mummo oli pukkina isänpäivänä. Tuiki tavallinen toteamus voi saada kulmakarvat kohoamaan sellaiselta, joka ei ollut juhlissa mukana. Mutta niin kuin näette – asiallehan oli täysin luonnollinen selitys. Pitää katsoa riittävän avaralle, jotta kokonaisuus hahmottuisi todenmukaiseksi ja tarkaksi.

Jatkan siis juttua sianpotkaisukengillä. Niitä käytetään vain Savossa. Väkivaltaa tähän juttuu ei liity millään tavalla: Savossa ei potkita sikoja yhtään enempää kuin muuallakaan Suomessa. Miksi näihin mystisiin jalkineisiin on liitetty sika, pakottaa ajattelemaan tosi laveasti. Kas sianpotkaisukengät ovat sellaiset jalan suojat, jotka voi ilman minkäänlaista vaivaa sujauttaa jalkaan ja jaloista pois – plop vain kovassakin vauhdissa. Sikahistorian luulen liittyvän kenkiin siinä näkökulmassa, että sikojen hoitajan on helpostikin tullut halu antaa suuntaa ja vauhtia sellaiselle kärsäkkäälle, joka ei halua kulkea toivottuun tavoitteeseen. Minulla on kokemusta: Rusina sika ei millään lähtenyt keväällä karsinasta laitumella. En potkaissut. Kunnanjohtaja liituraidoissaan ja meidän isäntä töytyyttivät sikaa sankko päässä saparosta ohjaillen. Sen jälkeen molemmilla oli sian polkemat kengät.

Sianpotkaisukenkiä tarvitaan varsinkin talvella. Nilkkahuopikkaat ovat parhaat. Niihin sujahtaa ja pääsee irti pienellä jalan heilautuksella. Kyllä kelpaa juosta postilaatikolle tai roskikselle tai mihin vain. Yritän muistaa, että kauppareissulla nilkkahuopikas paljaassa jalassa voi herättää säälinsekaista huomiota. Meidän mummo se vaan painaa sikana ...