787

31.10.2025

KULTA-AIKA

Kulta: jalometalli vai rakastettu! Samalla sanalla on monta kallista merkitystä. Savossa on vuosisatoja harrastettu kullanhuuhdontaa: saunomista oman rakkaan kanssa. Lapset juoksuttavat yhä katinkultakiviä vanhempien arvioitavaksi. Ja koko rihkamateollisuus matkii, kun ei yllä aitouteen.

Hevoskastanjasisikon kanssa käytiin naurunsekainen kultakeskustelu. Hän kuuluu tosiaankin koruasiani aitoihin vaikkaakaan ei sentään oikeasti jalometalleihin. Mustalla ja hienolla autolla telkkarissakin piipahtava herrasmies on kultakiertueella ja pysähtyi apureineen siis siskonikin puhelimen ääreen. Että hyvä rouva, nyt saa kullasta tosi hyvän hinnan. Tällaisena vanhana ja kokeneena naisenako pitäisi löytyä jotakin kierrätykseen annettavaa! Soittajaa ei naurattanut tai sitten ei vain yksinkertaisesti tiennyt, että voiko naurahtaa. Mutta jos rouvalla on vanhoja sormuksia tai muita vanhoja rikkinäisiä koruja. Voisimme arvioida ne. Kullasta tuskin tullaan maksamaan enää parempaa hintaa ja joutenhan ne ovat rasiassa, käyttämättömät korut. Hevoskastanjasisko päätyi puhumaan, että kyllä minulla on paljonkin vanhoja kultasormuksia. No mutta sittenhän me teemme tasokkaan kaupan. Emme tee. Miksi ihmeessä ei. En minä kuulkaa tarvitse rahaa! Siinä oli argumentti, joka sai soittajankin hiljaiseksi. Että löytyy vielä joku, joka ei tarvitse rahaa.

Hyvä kauppamies ei jätä asiaansa sikseen eikä ainakaan suutu. Mutta hyvä rouva, jos teillä olisi jotakin, josta haluaisitte luopua, pienikin arvotavara. On minulla vanha katkennut hopealusikka. Tuskin kannattaa niin hankalasti käytettävää melkutinta enää ryhtyä hitsaamaan. No mutta, kyllä hopeaakin voi tuoda tai lähettää. Juu, ja sitten on yksi ihmeellisen iso rintaneula. Sen arvosta en mene takuuseen. Se on näet Trumppilasta! Kiiltää komeasti niin kuin Amerikan ostokset muutoinkin. Epäilen, sillä kaikki, mikä kiiltää, ei suinkaan aina ole kultaa. Mutta tehän voisitte ottaa sen rintaneulan mukaan ja sen katkenneen lusikan – niin katsotaan yhdessä huomenna tuossa Turun torilla. Olisipa mukava kohdata ( ryöstää ), kohdata ( ryöstää ). Ettekä sitten naura ettekä suutu, jos se rintarossi sittenkin on pääsiäismunasta. Ei naureta hyvä rouva, ei naureta.

Tämä soittaja osoittautui melko mukavaksi, vaikka sinnikäs olikin. Hyvä niin, sillä hevoskastanjasisko saa naurettavan päiväkävelyn: yllätys vai ei. Saaneeko kahdessa osassa olevasta lusikasta edes kahvirahat. Itselläni on ollut huonompi tuuri. Eri firman eri soittaja ei millään uskonut, että kuuulkaa, tämä kullan myyminen on meikäläisen arkea. Rahatalous pysyi kuosissaan niin kauan, kun kultaromua riitti. Ei ole riittänyt enää pitkään aikaan. Ei ole enää kuin vihkirormukset ja niidenkin kanssa olen jo ehtinyt arpoa. Vaan myymättä ovat jääneet, tunnesyistä. Kaikki muu on mennyt jo aikoja sitten. Vaan ei ottanut uskoakseen. Piti ottaa oikein historia avuksi. Kuulkaahan nyt. Olen menettänyt monta ystävää tämän romukullan takia, ja perhepiiriläisiäkin. Kultaa on kerätty muuhunkin kuin sota-aikaan sormuksia. 80-luvulla kerättiin Heikin kanssa romukultaa maailman nälkäisten lasten ruokkimiseksi. Itse jäätiin kuivin suin. Kukaan ei halunnut meitä iltakahville, kun arvasivat ennen lähtöä esitettävän kysymyksen: ei teillä olisi rikkinäisiä kultakoruja annettavaksi. Siihen aikaan ei soittaja liene vielä syntynyt, että en minä syytä – selitän vain. Että tutttu asia, kovin tuttu, monenlaisia muistoja herättävä. Mutta usko nyt hyvä ystävä, että jos olisi, auttaisin tällä kertaa itseäni. Vaan, kun ei ole enää, mistä ottaa!

Mutta ystävissä kyllä on. Oikein vanha perhetuttu, ulkopaikkakuntalainen, toi meidän kirkonkylän pankkiin kilon ostamaansa kultaa. Siinä arvo kuule säilyy! Joka kerta, kun kuljen pankin ohi, ajattelen, että niin lähellä, mutta sittenkin liian kaukana!

Tukala tilanne pistää miettimään. Mistä löytäisin kultamunia munivan hanhen. Vaan ettei sitten kävisi niin kuin sille kuninkaalle, että kaikki, mihin hän koski, muuttui kullaksi. Ei pidä toivoa ellei kestä seurauksia! Mutta sitä kyllä mietin. Sanovat että omistettu kulta ei koskaan katoa: se löytää aina omistajansa luo. Kuinka monta sormusta onkaan löydettyinä ilahduttanut uudelleen omistajaansa. Tällä perusteella minulla on aihetta odottaa suurtakin palautuvien kultaryntäystä – ehkä. Palataan sitten asiaan ystäväiseni.