836

10.01.2026

KOKEMUSTEN KOETTELEMAT

Voi rakkaat ystävät! Kyllä Taivaallinen Isä todellakin pitää huolta lapsistaan – ja voimaa antaa päivään uuteen. Hän on hyvä! Ja samalla esimerkki, miten mitättömän pienillä asioilla voi olla valtaisa vaikutus ja sanomankantokyky. Eilen siis läksin kohti keskussairaalaa kuulemaan, milloin leikataan. Ennen sitä tapahtui kuitenkin kummia. Sain riemullisesti yllättävän soiton, jossa minulle toivotettiin onnea sairaalaan. Hetken koin soiton aikana kuin valot olisivat sytytetyt ja mieleen läikähti ihmeellinen ilo. Tästä päättelin, että tämmöisen saa vain Taivaasta. Tämä ei ollut pelkästään ilahtumista tai inhimillistä riemua. Samalla tulin vakuuttuneeksi siitä, että minua ei leikatakaan! Ja miten sitten kävi: oliko taivassanoma totta. Olipa hyvinkin. Ei leikata ainakaan toistaiseksi. Tulipa kevyet askeleet ja kiitosmieli. Vieläkö väitätte, että Jumala ei juttelisi lastensa kanssa. Turvaa Herraan minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää Hän tekee sinulle joka päivä.

Kokemustieto: kokenut kaiken tietää! Kokemuksesta tulee matkakumppani, joka muistuttaa vääristä valinnoista. Kokemus on oma turvavartija, mutta myös apu vertaiskärsijöille. Joskus joudumme kokemaan toisten takia. Vai mitä ajattelet sokeasta miehestä, joka saa näkönsä ihmisjoukon edessä. Ellei häneltä puuttunut näkökyky, ei hän olisi voinut toimia lohdutuksen ja toivon välittäjänä muille omalla kokemuksellaan. Taivas tuli hetkeksi maan päälle hänen sokeutensa varjoissa. Ihmiset saivat nähdä, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta! Tuli kokemus, että turvaaminen Taivaaseen kantaa hyvää kokemushedelmää. Saa maistaa!

Kokemusvoima on merkittävämpää kuin sanat ja selitykset. Huonot kokemukset painavat ja vääristävät, hyvät nostavat ja voimaannuttavat.

Tästä näkökulmasta olen miettinyt perisyntiä ja sukujen kirouksia. Miten ihmeessä väärät ja vaaralliset kieroumat voivat aina vain siirtyä sukupolvelta toiselle! Tarvitaan totisesti perisynnin katkaisuhoitoja ja sukujen rasitteiden raiteiltaan pois saattamista. Kokemuksesta tiedän – on vakava sana. Olen ikäni katsonut sitä ja sitä vääryyttä – minä tiedän. Mutta huomaanko myös sen, missä määrin itse toteutan mallioppimista omassa elämässäni. Karkeimmillaan isä lyö äitiä, äiti lasta ja lapsi kaveria tai koiraa! Jatkuvat toistot tekevät asiasta ihan normaalia ja opettavat samanlaiseen toimintaan. Hui hirveetä! Kukapa tästä ymmärtäisi pyrkiä eroon, kun väärä toimintatapa jotenkin alkaa kuulua elämään vähän niin kuin huono kaveri, joka joskus kuitenkin lunastaa ystävän aseman.

Ei vältttämättä tarvitse tarttua nyrkkiin eikä aseisiin. Olemuksestamme hönkii asenteita ja arvoja ja pelon selviytymiskeinoja, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Pahuus kyllä löytää kasvualustansa puhtaalta pöydältä. Ellei pahuutta huomata, saa se tehdä kieroa ja kalvavaa työtään kaikessa rauhassa ja muuttaa elämää siihen suuntaan, että joko ihmiset ihmettelevät tai virtahepo vain entisestään paisuu piilossa olohuoneissa. Hepoa väistelemään tottuneet toistavat samaa kaavaa uusissa olosuhteissa käsittämättä, että tässähän on jotakin mätää. Pahimmassa tapauksessa he alkavat kantaa syyllisyyttä siitä, että eivät suostukaan käyttäytymään väärien vaatimusten mukaisesti. Että näin jopa kolmanteen ja neljänteen polveen.

Saada kasvaa arvollisena raittiissa kasvuympäristössä! Ei valhetta, kaunaa, vahingollista vaatimusta. Tervettä elämää niin henkisesti kuin fyysisestikin ilman pelkoa tulla tavalla tai toisella torjutuksi. Näitä asioita olen menneinä päivinä pohdiskellut ja omaa elämääni tarkastellut. On hieno hetki käsittää jopa jälkikäteen, että hei: sehän oli väärin, pahasti pielessä. Kummasti korjautuvat vanhatkin haavat tämän käsittäessään. Ja siunaus alkaa versoa siitä, että itse pyrkii katkaisemaan totutun pahan ja valitettavan kierteen. Ihminen syntyy ja elää suvullisesti! Siinäpä se villakoiran ydin juuri onkin – veren perinnössä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Avattu latu on menevämpi kuin umpihanki. Kun katsoo lapsuuden hiihtovarusteita, pyrkii naurattamaan trendikkäiden muotivarusteiden edessä. Mutta aukesi se latu noillakin vehkeillä ja vermeillä. Ja kyllä sitä hiihdettiinki: pakosta ja halusta, vuorotellen. Aika pitkään piti elää ennen kuin uskalsin sanoa, että nyt ei tee mieli hiihtää. Koska hiihtäminen ei ole keneltäkään pois, saan päättää olla hiihtämättä hyvällä omallatunnolla. Ukkini oli sotien jälkeen urheiluvalmentaja. Äitini oli Tunturi susi ja fanaattinen luontoihminen. Minusta muotoutui sohvashampioni! Tasapainon tervettä tekevä voima!