860

10.02.2026

KOHTI

Ei karttaen, ei sivuutttaen eikä tien toiselle puolelle väistäen. Ihan kohti: iloa, valoa ja vapautta kohti. Taidattekos sen sanoa, mitä tämä oikein meinaa. Elämä on monelta kohtaa inhimillisesti katsoen kuta kuinkin sotkelluksessa. Olisi mahdollisuus mätkähtää mahalleen lattialle ja sanoa, että en ala, herkeän kerta heitolla! Eikä kukaan voisi sanoa perustellusti, että kyllä pitää, velvollisuus on, julkisuuskuva ennen kaikkea. Ymmärtäisivät, jos tietäisivät! Surkuttelisivat ja supisisivat keskenään, että jopa jotakin, että sillä tavalla, voi raukkaa. Mitä vielä! Vanhuudessa on se hyvä juttu – varsinkin, kun ei ole siniverinen – että maineella ja kunnialla ei ole enää mitään väliä. Niillä ei kerta kaikkiaan ole enää käyttöä.

Se on vapautta kohti, kun ei tarvitse pähkäillä, mitä muut ajattelevat. Niin kauan, kun pyrkii hyvään, vaikka sutta sattuisikin tulemaan – ovat asiat paikoillaan ja loksahtavat kohdilleen omana aikanaan. Tämä ei ole karkeata sarkasmia eikä itsesääliä – on elämän todellisuutta, joka on syytä ottaa tosissaan. Se antaa elämisen ja olemisen rajat ja jättää pois haihattelun ja harhojen hapuilun. Rakkaat ihmiset, ruoka, lämpö ja katto pään päällä. Ihmisen riisunta koskettaa jokaista elämän aluetta. Niin vähän on tarpeellista; silloin pienikin ilo ja yllätys ovat suuria kannattelijoita. Tyhjin käsin tulin enkä mitään saa mukaan. Pian unohtavat kuka mahdoin olla. Omat kuljettavat mukanaan niin kauan, kun jaksavat muistaa eikä pahuus ja katkeruus jää päällimmäiseksi muistamiseksi. Se on hyvä niin! Joku saattaisi sanoa, että onko se masentunut. Ei ole, ei varmasti – eikä kovin sairaskaan, kun luulevat vain sairaiden kuolemaa ajattelevan. Kuoleman ajattelu on paras osa elämää, koska lopullisuus antaa kestävät kehykset sille toiminnalle, jota elämäksi kutsutaan. Näissä puitteisssa, nämä ja nämä asiat mielessä pitäen. Ja niin kuin kai tiedätte, tietä käyvä on tien vanki – vapaa on vain umpihanki. Eteen päin, hihkaisee mummo lumessa!

Valossa on vastakohta pimeyden töissä elämiselle. Valkeus nauraa pimeyden töille, tai paremminkin itkee ja suree sitä, että unohtavat teot ja niistä koituvat seuraukset. Itse luotan valoon – taivasvaloon. Pidän lyhyet tilivälit taivaaseen: Herra, onko huomautettavaa, korjattavaa. Minä korjaan kurssia, jotta Sinä voit siunata ja auttaa. Jopa loistaa! Jopa on kirkasta kulkea. Herra, tässäkö on tie, jota haluat minun käyvän.

Ja ilo sitten kumpuaa kuin lähde yllättävistä mutkista. Pärskähtää nauruun kulman takaa ja hohotuttaa, kun on turvallisessa seurassa. Pihaukset ja hyvää tekevät hymyt ennakoivat suurempaa ja parempaa tulossa olevaa. Ilo Herrassa – se on Herrani kanssa – on minun väkevyyteni. Ja väkevyys tarkoittaa voimaannutettua oloa – sitä, että on vaikka ei oikein jaksaisikaan. Sitä minä sanon taivaalliseksi taiteen lajiksi, että Jumala saa ihmisen kepeäksi keskellä raskaita asioita. Niin, sehän johtuu siitä, että itse kuljet vierellä, kun Toinen Totinen Auttaja kantaa taakkaasi. Siinä tulee elämän resuaja näkyväksi! Sinut on huomattu ja apua tarvitsevaksi havaittu. Täältä tullaan – ei hätää mitään. Nauraminen ei ole kielletty! Surun arvokkuus ei häviä naurulla, vaan toivottomuudella. Tämän takia ystäväiset, kaikissa olevissa olosuhteissa – toivoa kohti – ei äkkiväärään, vaan supisuoraan! Toivo on! Sen kun vain ojennan käteni – vai mitä Herra!