902

06.04.2026

KIVIEN PYÖRITTÄJILLE

Kuvailoittelua kevään kunniaksi. Nyt ei isketä silmää vaan silmua! Jokainen silmu on lupaus siitä, että orjantappuroihinkin voi tulle elämää ja iloa.

Pääsiäinen on koskettanut meitä jokaista – jos on. On kuitenkin ollut mahdollista kuulla ja nähdä pääsiäisen keskeisintä sanomaa: Jeesus elää keskellämme tänäkin päivänä. Tämä iloinen asia ei ole vain juhlapyhien puhetta. Jeesus on noussut ylös ihmisen arkeen Kaikkivaltiaana Herrana ja Vapahtajana. Minä olen – Minä se olen! Älkää peljätkö!

Paikaltaan pois vieritetyllä kivellä on vahva symboliarvo ja tietysti olemassa oleva totuusarvo. Jeesuksen haudan suulta vieritettiin kivi. Se kuvastaa vapautusta kuoleman ja haudan kahleista. Ja jokainen epätoivoisesti meitä kiusaava asia on kuin tuo hautaa tukkinut kivi. Pois! Pois! Tulkoon pääsinpäivä kaikesta raskaasta ja vaikeasta. Kiven vierittäjät lähetettiin Taivaasta. Meilläkin on mahdollisuus kutsua heidät hätiin.

Kuuntelin puolikorvalla jumalanpalvelusta, koska isomummolle se on merkityksellinen juttu joka sunnuntai ja juhlapäivä. Pappi siinä puhui juuri tuosta hautaa tukkineestä kivestä ja sen pois paikoiltaan olevasta ihmeestä. Mieleeni nousi lukemattomat ihmiset, jotka elävät kuin raskaiden kivien kivenpyörittäjien kylässä. Jos saa pienen tauon, on taas sylkensä nielaistuaan aloitettava kivien siirtely. Kyllä on raskasta ja toivotonta. Ei kai taas!

Kivet kuvaavat itselleni kaikkea selvitettävää ja jo jotenkin selvitettyäkin. Kivi on oman itsen tuotos, elämää ja sen harmoniaa rikkova möhkäle. Kivi on myös toisten tuoma elämääni saavuttanut raskautus: millainen teko tahansa, joka on haavoittanut ja loukannut, rikkonut ehjää lupaa kysymättä. Oma syyllisyys ja katkeruus ovat vastaparit, jotka aikaansaavat jatkuvan pyörityksen. Juuri, kun luulet, että asiat on haudattu – alkaa taas ähräys ja ähellys. Miten ihmeessä tästä kierteestä voi päästä irti.

Ei ole pelkkien marmorikuulien näpräämisestä kysymys. Ihminen on raskautettu ja pääsemättämissä tästä ongelmastaan. Oma vika! Ja miten niin! Kun pahat ja väärät on kerrottu Jeesukselle, ne ovat anteeksiannon perusteella ja takia heitetty niin kauas kuin itä on lännestä – haudattu meren syvyyksiin, jossa rannalla lukee, että syntikalastus kielletty. Kivet ovat poissa. Miksi siis alan yhä uudelleen niiden vääntämisen ja kääntämisen. Omatkin kivemme kompostiemme ja kuolon kolojen kohdalla ovat hämmästyttäviä – en voi uskoa todeksi-kiviä. Jumala vakuuttaa. Me emme usko! Kyllä ne nyt ovat poissa. Mutta kun seuraava heikko hetki tulee – palautamme me ne ihan itse elämäämme pilaamaan. Jumala antaa anteeksi. Osaisinpa itsekin antaa anteeksi itselleni. Pitkä on oppimisrosessi, kovin pitkä.

On siinäkin kerskaamisen aihe, että on niiiiin suuri syntinen. Haiskahtaa ylpeydeltä! Ei ole niin suurta syntiä etteikö Jeesuksen veri puhdistaisi ja vapauttaisi. Kiitos siitä. Eri juttu on kokonaan synnin seuraukset. Niitä emme välttämättä pääse niin helpolla pakoon. Kun tappaa, ilmestyy etsivä ja tuomari. Kun varastaa, tulee vartija ja korvausvaade. Kun tuhopolttaa, ilmestyy palokunta ja heilahtaa häkki ja kamala lasku. Näitä kahta asiaa emme muista erottaa toisistaan: varsinainen synti ja sitä seuraavat seurannaiset. Synti ja häpeä! Seuraukset ja ihmimillinen sovitustyö toisten ihmisten kanssa. Jumala on pyytäjälle jo antanut anteeksi ja kehottaa kelvottomasti kohdeltuakin tekemään niin. Ei tarvitse tuntea suurta rakkautta ja hurmaa, kun antaa toiselle anteeksi. Itse sanonen Isälle, että inhoan enkä halua edes ajatella koko ihmistä. Mutta Herra anna sinä hänelle anteeksi niin kuin olet antanut minullekin. Kun ohitamme toisemme elämän poluilla, anna meidän tehdä se anteeksiantoa muistaen. Molemmat olemme tarvinneet sitä Sinulta.

Siirretään siis kivet sydämiltä: Jeesus, minä irroitan otteen, ota Sinä vastaan ja siirrä taakka sinne, minne Sinä sen tahdot lähettää. Siirrä se pois minusta lupaustesi mukaan. Minkä Jeeus Sinä annat anteeeksi – on totisesti anteeksi annettu.