713

11.06.2025

EHEYTTÄJÄ VAI ESTE

Sain tädiltäni oheisen kalliokuvan. Mahtava näky vähän kuin jostakin Skotlannin rannikolta miniatyyrikuvana. Nousee mieleen monenlaisia ajatuksia: seinä edessä, tie pystyssä, ylittämtätön este … ja voihan sitä miettiä, että ihana turvakallio, suojapaikka maailman tyrskyiltä. Oli miten oli. Ihmisen ikä ei tee estettä uusille havainnoille ja oppimiselle. Varsinkin, kun on ihmisen sieluntilasta kysymys, jättää aikajälki joskus ihan äimäksi.

Isomummo nukkui pitkät päiväunet. Siitä herättyään ryhtyi kertomaan: pidin sitten sinulle pitkän puheen. Kerroin hartaasti ja tarkasti, miten ihana ja rakastettava olet ja hyväkäytöksinen. Adjektiiveja soljui virtanaan. No kiitos! Kuulisinpa tuon joskus arkilivenä. No miten minä sitä sinulle sanoisin. Sano vaikka näin: että oletpa ihana ja rakastettava. Nauruksi meni ja sitäkin syvemmälle. Miten paljon jää sanomatta! Pitäisi sanoa, mutta kun ei oikein osaa. Ujostuttaakin. Omassa tilanteessani minua on äidin taholta rakastettu teoissa, vähän ja pikkuisen sanoissakin. Unipuhe oli ihan uutta kuultavaa. Että oletko ajatellut noin koko elämäsi ajan ja jättänyt kertomatta sen minulle. Ja sitten se syväluotaus: oli kuin valtava vanha kuorma olisi nostettu pois. Minäkö ihana ja rakastettava! Katsokaahan, joidenkin osa on olla vielä työelämässäkin yhteisön jäsen, jolle voi sanoa, että olisitpa vähän näkymättömämpi. Ei ole annettu oikeutta, mutta omin luvin kyllä sanovat ja vaativat. Omakuva vääristyy ellei saa peiliä, joka puhuu pahaa ja riittämättömyyttä pois. Ihminen on niin herkkä ja ihmeellinen vempain, että ei sitä uskaltaisi kohdata ellei itse kuuluisi samaan heimoon.

Kun kuormaa kertyy, kasan alta haluaa pois keinolla millä hyvänsä. Yksi valitettava piirre näkyy nyt uutisissa usein. Kouluampujat perustelevat tekoaan kiusatuksi tulemisella. He uhriutuvat ja siinä liemessä sitten katkeroituvat ja antavat vihan saada liialliset mittasuhteet. Kun ajattelen omaa elämääni, olen ollut henkihieveriin kiusattu. Jos olisin valinnut ampumisen ratkaisumallin, olisin saanut ladata ja ampua aina niin pitkälle, kun Luoja ei salli kentälle sammua. Mitä olisin saavuttanut ampumalla toisia täysin syyttömiä ihmisiä. Ei väkivallan teot ja toimet meitä vapauta erinomaisuuteen. Ne eivät ole koskaan oikeutettuja eivätkä ne vie tietä tulevaan hyvään. 

Tarvitsemme jokainen vihan hallinnan kurssia. Jonkun pitäisi sanoa kuisatullekin, että uhriutuminen ei auta vaan pitkittää piinaa. Pitäisi aloittaa ruohonjuuritasolta. Millaista on kiusaaminen, joka ei ole selvitettävissä. Kiusaajakin on melkoisessa liemessä. Jos kiusattavan särkymiskynnys on kovin alhaalla, on vaikea tunnistaa oman sanomisen ja tekemisen tasoa ja laatua. Minua haukuttiin läskiksi. Kyllä koski ja kovastikin. En ollut läski enkä mitään muutakaan negatiivista. Tämä näkökulmamaailma oli etsittävä itse ja jonkun kanssa, jos sellainen oli lähipiirissä. Miten puolustaudutaan tosiasioihin tukeutumalla! Monet kiusatut ovat niittäneet maailmassa menestystä. Voimme aina valita: annanko alistaa vai suuntaanko toimintani siihen, mikä voi nostaa ja kohottaa. Nuoren kohdalla tarvitsemme aikuisia, jotka rohkaisevat omanarvontuntoon. Voisiko olla niin, että lässsytyksemme ja hyssytyksemme vetää alas nostamisen sijaan. Paijaamme ja jätämme työkaluitta kuumalle hiillokselle. Kiusaamisasiassa molemmat osapuolet ovat hetken keskipisteenä: toinen huonossa ja toinen ei toivotussa. Huomiohakuisuus on hirveä ansa!

Ihmisen arvo ei ole missään muussa kuin Jumalan lahjoittamassa ainutlaatuisuudessa. Jos Jumalalla ei ole moitittavaa, kaikki on hyvin: arvo on annettu, sitä ei tarvitse ansaita.