831

03.01.2026

AUTTAMISEN ANATOMIA

Leipäjono! Kansanedustaja vertasi leipäjonossa kassiaan odottavia ja jonottavia ämpäreiden jonottajiin. Murheellinen vertaus ja todiste siitä, miten kauas päättäjämme vieraantuvat tavallisesta arjesta, kun itse elävät tuloluokkien yläpäässä. Kun mitään arjessa oleellista ei puutu, sokeutuu tosiasioilta ja toisten kohtaloilta. Ainut asia, joka lohduttaa on, että älyävät edes mennä köyhiltä oppimaan. Sairasvuoteella vierailija oppi sairaalta elämän todellisuuksia ja selviämisen taitoa. Saman voi tehdä puutteen ja kurjuuden käsittämisen kanssa. Että onko aina ahneutta! Onko tosiaan pakko, vai voisiko selvitä muuten. Köyhyydessä pelottaa se, että kohta elintarvikkeiden osalta jaetaan ei oota. Hävikit vähenevät ja jonot pitenevät.

Viime vuosien aikana olen miettinyt auttamisen anatomiaa. Nuoruuden höngässä on pidetty kirpparia ja kotieläinpihaa ja otettu vastaan kurjia syytöksiä. On kerätty romukultaa ja menetetty iltakahvipaikkoja. On sitouduttu kummiuuteen ja monenlaiseen yksittäiseen auttamiseen. Raha on liikkunut ja apua lähetetty sinne ja tänne: Kenian matkan kuljettajan lasten koulumaksut, Nairobin yliopiston ensimmäinen tietokone. Slummialueen laidalla asuvan opettajan jääkaappi, josta valtaisa lapsimäärä sai elämänsä ilon: kylmää vettä. Köyhälle kaverille tai ajoittaisessa taloudellisessa ahdingossa olevalle luistimet. Saimme arvonimen: rikas paska. Hei, näistähän saisi kokonaisen kirjan. Laitetaanpas hautumaan!

Olemme oppineet, että rahalahjan voi sujauttaa postilaatikkoon ilman nimeä ja kiitosten odotusta. Pieni lahjan saaja sitten kertoo aikuiselle, että meillä kävi enkeleitä ja nyt saadaan joulupaketit.

Monenlaisiin keräysiin voi laittaa ja lahjoittaa hyvään. Kriittisyys on kuitenkin kasvanut ja motivaatiota on pitänyt tarkistaa. Mitä suuremmalle organisaatiolle lahja menee sitä epäselvempi on saajan ja organisaation osa. Tosin oma lahjoitusperiaatteeni lähtee siitä, etttä sen, minkä voin antaa, annan ja jätän vastuun Jumalalle. Jos mietin väärinkäytösten monia mahdollisuuksia, eipä juuri tee mieli antaa yhtään mitään.

Auttamisen anatomia alkaa valmiudesta ja halusta auttaa ja ottaa osaa toisen kiperään elämänvaiheeseen. Auttajalle on oltava selvää ilman katkeruuden kasvattamista, että minkä annan, se tulee olemaan minulta pois. Vastapalveluksia ei ole lupa odottaa – vaikka Jumalan talous toimiikin niin. Lähetä leipäsi vetten yli ja aikanaan sinä saat sen takaisin. Kyllä, mutta et samalta ihmiseltä. Jumalan lahjaenkelit liikkuvat vapaasti tarkaten, ketä milloinkin tulee auttaa ja vuoroja ei lasketa.

Auttamiseen on lupa kasvaa: aloita pienestä ja aina läheltä. Etene sitten varojesi ja halujesi mukaan suurempiin haasteisiin. Ja ihanaa on tämä: kun keksit uutta, sinua vastustetaan ja sitten lopulta huomaat, että siitähän kehkeytyi oikein kansalaistapa, kun saivat aikaa ajatella. Näin kävi omallakin kohdallamme. Keksimme, että kaupassa asioiva voi ostaa jotakin ylimääräistä ja lahjoittaa sen toiselle tarvitsevalle jättämällä ostoksen keräyspisteeseen. Nyt tämä toiminta on juhlapyhien alla monissa kauppoissa: kunnan kassi, jonka voi ottaa ja täyttää. Leijonat keräävät tavaraa häkkitolkulla ja toivottavat kiitosta ja hyvää mieltä. Ei pidä lannistua, elleivät heti hoksaa hienoutta. Siitä vain puskemaan ja lopulta lannistumatonta lyödään onnistumisella. Tosin kukaan ei muista, että tuohan sen aloitti. Jokainen on halukas omimaan auttamisajatuksen – mutta sehän on tarkoituskin, että asia etenisi ja voisi hyvin.

Olemme itsekin tulleet niin monta kertaa autetuiksi, että siunaamme niitä hiljaisia, jotka ilman oman voiton pyyntiä ovat olleet Jumalan juoksupoikina ja -tyttöinä. Avunpyyntö lähetetään Jumalalle ja Hän lähettää varat ja auttajan. Tämän kun muistaisi: ei tarvitsisi pettyä väärään odotukseen. Jumalan myllyt jauhavat hyvinvointia. Meidän tehtävämme on kuulostella, milloin on oma vuoro ottaa tai antaa.